Kotona Münchenissä, TJ0
Tässä se tais olla: takana on nyt ensimmäinen kokonainen viikko, jolloin Tyttö oli täydet päivät päiväkodissa. Samalla lienee aika riisua koti-isän tittelistä etuliite pois. Olo on hieman hämmentynyt, mutta samalla helpottunut. Viimeiset kuukaudet ovat olleet nimittäin vähän raskaamman puoleisia.
Tyttö aloitti päiväkotiin tutustumisen helmikuun alussa. Sitä ennen päätimme suoriutua yhdestä väistämättömästä vanhemmuushaasteesta: tutista luopumisesta. Ajattelimme, että tutista on parempi ja helpompi päästä eroon ennen päiväkotia ja nyt tästä päivästä asiaa tarkastellessa päätös oli varmasti oikea. Mutta homma ei sujunut ihan niin yksinkertaisesti kuin ajattelimme. Tyttö ei valveilla ollessaan ole tarvinnut tuttia juuri koskaan, mutta nukkuessa ja varsinkin nukkumaan käydessä se oli oltava. Tutti oli signaali siitä, että on aika käydä unille ja se oli hänen keinonsa rauhoittua. Tämän yhteyden katkaiseminen osoittautui erittäin vaikeaksi ja raskaaksi. Nukkumaan käyminen oli iltaisin useamman viikon ajan yhtä tuskaa ja päiväunille Tyttö ei suostunut käymään enää ollenkaan. Päivisin ratkaisuksi löytyi vaunuissa nukuttaminen, joka useimmiten onnistui, mutta aina ei sekään. Kun päiväunet jäivät väliin, oli yliväsyneen lapsen nukuttaminen illalla entistä vaikeampaa. Lopulta aika teki tehtävänsä ja unille rauhoittuminen alkoi vähitellen onnistua, mutta kovin helpolla emme tästä haasteesta selviytyneet.
Kun tutista oli päästy, alkoi päivähoitoon opettelu. Saksassa tutustuminen tehdään todella huolellisesti ja rauhallisesti ja siihen varataan aikaa useampi viikko. Alku oli lupaava. Tyttö tykkäsi olla päiväkodissa, uudet lelut ja muiden lasten seura oli jännittävää ja hauskaa. Kun ensimmäisiä kertoja jätin hänet tunniksi tai pariksi yksin päiväkotiin, ei hän oikeastaan edes huomannut minun poissaoloani. Kolmannella viikolla kaikki kuitenkin muuttui. Tyttö ilmeisesti tajusi, että hänet tuodaan tänne joka päivä, halusi hän sitä tai ei. Uudet lelut eivät olleetkaan enää niin uusia ja mielenkiintoisia. Itku alkoi jo kotona, kiihtyi matkalla ja huipentui suoranaiseen huutoon päiväkotiin saavuttaessa. Jouduin työntämään kirkuvan ja vastustelevan lapsen väkisin hoitajien syliin ja sitten vain sulkemaan oven hänen edestään. Jokainen tämän kokenut vanhempi tietää, ettei se hyvältä tunnu. Todella vaikean viikon jälkeen Tyttö tuli kipeäksi ja jouduimme olemaan useamman päivän kotona enkä enää tiennyt, tuleeko koko hommasta yhtään mitään.
Sitten kuin ihmeen kaupalla, tervehdyttyään useamman päivän kestäneestä flunssasta, Tyttö suostuikin lähtemään päiväkotiin. Ei nyt ihan mielellään, muutama kyynelkin vielä tirautettiin hoitopaikan ovella, mutta muutos oli silti valtava. Ei auta itku markkinoilla, hän kenties ajatteli, ja tyytyi kohtaloonsa. Edelleen aamuisin hän saattaa vähän vastustella lähtöä, mutta päivät hoidossa menevät kuulemma todella hyvin: Tyttö on täysillä mukana leikeissä, syö hyvin eikä itkeskele lainkaan. Viimeisenä kynnyksenä oli päiväunien nukkuminen päiväkodissa. Tämä vähän jännitti, sillä kuten mainittua, tutista luopumisen jälkeen hän on suostunut nukahtamaan yleensä vain vaunuihin. Toivottiin hartaasti, että ehkä uusi ympäristö ja muiden lasten esimerkki auttaisi ja hän suostuisi käymään unille. Ja niin kävikin! Ainoastaan ensimmäisellä yrittämällä hän ei pystynyt rauhoittumaan, mutta heti toisesta päivästä lähtien on nukkunut päiväunet hyvin ja kiltisti. Nyt puolentoista kuukauden jälkeen voi jo huokaista ja todeta, että päiväkotiin sopeutuminen on maalissa.
Lähes tarkalleen vuoden päivät tässä lopulta vierähti, kotona lasta hoitaessa. Unohtumaton kokemus, joka opetti minulle paljon elämästä, vanhemmuudesta ja myös itsestäni. Mitään kaikenkattavaa yhteenvetoa tästä jaksosta en edes yritä laatia. Tunnelmia ja havaintoja löytyy lähes jokaisesta tämän blogin kirjoituksesta ja vähän kootummin tästä isänpäivän tienoilla julkaisemastani postauksesta. Päällimäiseksi kokemukseksi jää syventynyt suhde omaan lapseen ja se uskomaton, ehdoton ja rajaton rakkaus, jota omaa lasta kohtaan tuntee.
Tyttö aloitti päiväkotiin tutustumisen helmikuun alussa. Sitä ennen päätimme suoriutua yhdestä väistämättömästä vanhemmuushaasteesta: tutista luopumisesta. Ajattelimme, että tutista on parempi ja helpompi päästä eroon ennen päiväkotia ja nyt tästä päivästä asiaa tarkastellessa päätös oli varmasti oikea. Mutta homma ei sujunut ihan niin yksinkertaisesti kuin ajattelimme. Tyttö ei valveilla ollessaan ole tarvinnut tuttia juuri koskaan, mutta nukkuessa ja varsinkin nukkumaan käydessä se oli oltava. Tutti oli signaali siitä, että on aika käydä unille ja se oli hänen keinonsa rauhoittua. Tämän yhteyden katkaiseminen osoittautui erittäin vaikeaksi ja raskaaksi. Nukkumaan käyminen oli iltaisin useamman viikon ajan yhtä tuskaa ja päiväunille Tyttö ei suostunut käymään enää ollenkaan. Päivisin ratkaisuksi löytyi vaunuissa nukuttaminen, joka useimmiten onnistui, mutta aina ei sekään. Kun päiväunet jäivät väliin, oli yliväsyneen lapsen nukuttaminen illalla entistä vaikeampaa. Lopulta aika teki tehtävänsä ja unille rauhoittuminen alkoi vähitellen onnistua, mutta kovin helpolla emme tästä haasteesta selviytyneet.
Kun tutista oli päästy, alkoi päivähoitoon opettelu. Saksassa tutustuminen tehdään todella huolellisesti ja rauhallisesti ja siihen varataan aikaa useampi viikko. Alku oli lupaava. Tyttö tykkäsi olla päiväkodissa, uudet lelut ja muiden lasten seura oli jännittävää ja hauskaa. Kun ensimmäisiä kertoja jätin hänet tunniksi tai pariksi yksin päiväkotiin, ei hän oikeastaan edes huomannut minun poissaoloani. Kolmannella viikolla kaikki kuitenkin muuttui. Tyttö ilmeisesti tajusi, että hänet tuodaan tänne joka päivä, halusi hän sitä tai ei. Uudet lelut eivät olleetkaan enää niin uusia ja mielenkiintoisia. Itku alkoi jo kotona, kiihtyi matkalla ja huipentui suoranaiseen huutoon päiväkotiin saavuttaessa. Jouduin työntämään kirkuvan ja vastustelevan lapsen väkisin hoitajien syliin ja sitten vain sulkemaan oven hänen edestään. Jokainen tämän kokenut vanhempi tietää, ettei se hyvältä tunnu. Todella vaikean viikon jälkeen Tyttö tuli kipeäksi ja jouduimme olemaan useamman päivän kotona enkä enää tiennyt, tuleeko koko hommasta yhtään mitään.
Sitten kuin ihmeen kaupalla, tervehdyttyään useamman päivän kestäneestä flunssasta, Tyttö suostuikin lähtemään päiväkotiin. Ei nyt ihan mielellään, muutama kyynelkin vielä tirautettiin hoitopaikan ovella, mutta muutos oli silti valtava. Ei auta itku markkinoilla, hän kenties ajatteli, ja tyytyi kohtaloonsa. Edelleen aamuisin hän saattaa vähän vastustella lähtöä, mutta päivät hoidossa menevät kuulemma todella hyvin: Tyttö on täysillä mukana leikeissä, syö hyvin eikä itkeskele lainkaan. Viimeisenä kynnyksenä oli päiväunien nukkuminen päiväkodissa. Tämä vähän jännitti, sillä kuten mainittua, tutista luopumisen jälkeen hän on suostunut nukahtamaan yleensä vain vaunuihin. Toivottiin hartaasti, että ehkä uusi ympäristö ja muiden lasten esimerkki auttaisi ja hän suostuisi käymään unille. Ja niin kävikin! Ainoastaan ensimmäisellä yrittämällä hän ei pystynyt rauhoittumaan, mutta heti toisesta päivästä lähtien on nukkunut päiväunet hyvin ja kiltisti. Nyt puolentoista kuukauden jälkeen voi jo huokaista ja todeta, että päiväkotiin sopeutuminen on maalissa.
Lähes tarkalleen vuoden päivät tässä lopulta vierähti, kotona lasta hoitaessa. Unohtumaton kokemus, joka opetti minulle paljon elämästä, vanhemmuudesta ja myös itsestäni. Mitään kaikenkattavaa yhteenvetoa tästä jaksosta en edes yritä laatia. Tunnelmia ja havaintoja löytyy lähes jokaisesta tämän blogin kirjoituksesta ja vähän kootummin tästä isänpäivän tienoilla julkaisemastani postauksesta. Päällimäiseksi kokemukseksi jää syventynyt suhde omaan lapseen ja se uskomaton, ehdoton ja rajaton rakkaus, jota omaa lasta kohtaan tuntee.
Kommentit
Lähetä kommentti