Isiä etsimässä

Missä ovat isät? Tätä olen monta kertaa miettinyt viimeisen puolen vuoden aikana - muskarissa, leikkikerhossa, perhekahviloissa. Lähes kaikilla lapsilla on sekä isä että äiti, mutta sitä on ollut välillä vaikea uskoa. Olen päätynyt tämän varsin lyhyen kotonaolon aikana lukemattomia kertoja tilanteisiin, joissa olen ainoa isä äitien joukossa. Ei se sinänsä minua häiritse, mutta ihmetyttää kyllä.

Okei, töissähän ne isät on, jonkun pitää tienata perheelle rahaa. Suurimmassa osassa perheistä ollaan edelleen tilanteessa, jossa miehen tulot ovat vaimon tuloja suuremmat, jopa merkittävästi. Ymmärrän, että tällöin mies jää töihin ja vaimo kotiin. Meillä tämä tulonjako sattuu menemään toisinpäin. Olisin joka tapauksessa ollut useamman kuukauden kotona, mutta jos rehellisiä ollaan, en ole varma olisinko jäänyt näin pitkäksi aikaa kotiin, jos minulla olisi Vaimon tulot ja päinvastoin. Emme siis lopulta tee poikkeusta kaavaan, vaikka se ulospäin saattaa siltä vaikuttaa. Pienituloisempi jää kotiin.

Mutta ihan pelkästään työnteko ei kelpaa minulle selitykseksi isien näkymättömyyteen. Leikkipuistot ovat nimittäin merkittävä poikkeus, siellä törmää usein äitien lisäksi isiin, myös päiväsaikaan. Heitä siis on, lapsiaan kotona hoitavia isiä. Miksei heitä sitten näy muskarissa ja muissa harrastusryhmissä ja kokoontumisissa? Väittäisin, että joitakin isiä vähän pelottaa. Heitä pelottaa astua tiloihin, jotka ovat niin leimallisesti naisten hallitsemia. Enkä ihmettele tätä, se vaatii tiettyä rohkeutta. Itse olen sosiaalisesti uskalias ja olen opiskelu- ja työympäristöissä usein ollut tilanteissa, joissa olen miehenä vähemmistössä. Kaikilla ei ole tätä kokemusta.

Lääkkeeksi minulla ei ole tarjota muuta kuin miesten rohkaistumista. Tulee olla kanttia astua maailmaan, joka on perinteisesti kuulunut naisille. Samaa kanttia on kysytty ja kysytään naisilta työelämän puolella, kun he suuntautuvat aloille, jotka ovat perinteisesti olleet miesten valtakuntia. Lisäksi pitäisi enemmän kiinnittää huomiota siihen, miten asioita ilmaistaan. Vieläkin näkee välillä puhuttavan äiti-lapsi-kerhoista ja -tapaamisista, jotka tosiasiassa olisivat avoimia myös isille. Helsingin Sanomien pari viikkoa sitten järjestämä vanhemmuutta käsitellyt tapahtuma kulki nimellä ”Toisenlaiset äidit”.  Tämä on yksi esimerkki, kuvassa oleva mainos toinen. Tällainen tyyli ei kannusta miehiä osallistumaan, varsinkaan jos muutenkin vähän arastelee mukaan lähtemistä.

Vaikka viihdyn naisten seurassa ja olen tottunut olemaan isänä vähemmistössä, kaipaan välillä miesnäkökulmaa ja miehistä vertaistukea. Onnekseni olen nyt löytänyt Münchenistä isä-lapsi-ryhmän, joka kokoontuu pari kertaa kuussa viettämään aikaa ja jakamaan kokemuksia. Tapaamisissa on ollut viitisen miestä, jokainen alunperin kotoisin eri maasta ja jokaisella yksi pieni tyttö mukanaan. Näistä kavereista on muodostumassa mukava porukka, jossa voi keskustella lastenhoidosta ja perhe-elämästä vähän toisesta perspektiivistä. Ideaalitilanteessa tällaiselle ryhmälle ei olisi tarvetta vaan isiin törmäisi muutenkin, mutta siinä pisteessä ei valitettavasti vielä olla.