Puhumisen lahja

Tyttö oppii puhumaan! Ja aika reipasta vauhtia. Parisen kuukautta sitten, puolitoistavuotiaana, uusia sanoja alkoi yhtäkkiä tulla enemmän ja sen jälkeen niitä onkin ripotellut parin sanan päivätahdilla. Nyt Tyttö jo yhdistelee sanoja ja muodostaa yksinkertaisia lauseita niin että välillä itsekin oikein hätkähtää! Puhumaan oppiminen on yksi niistä merkkipaaluista, joka muuttaa lapsen kanssa olemisen luonnetta ja tekee siitä helpompaa ja mielekkäämpää. Lapset toki ymmärtävät puhetta jo melko varhain ja osaavat reagoida siihen, mutta kyllähän kommunikointi saavuttaa aivan uuden tason silloin, kun lapsi pystyy omin sanoin vastaamaan kysymyksiin ja kertomaan havainnoistaan ja tarpeistaan. Hommasta tulee lisäksi huomattavasti hauskempaa, kun voidaan yhdessä ääneen ihmetellä, mitä ne lintu ja myyrä siinä kirjassa oikein puuhailee tai minkälaisia ihmisiä ja koiria kadulla kävelee vastaan.

Se, että Tyttö oppii nyt puhumaan ja vielä kaksikieliselle lapselle suhteellisen aikaisessa vaiheessa, tuntuu hyvältä myös toisessa mielessä: se on palkitsevaa minulle kasvattajana. Toki taustalla vaikuttaa hänen synnynnäiset ominaisuutensa, mutta osan kunniasta otan reilusti itselleni. Tyttö puhuu siis enimmäkseen suomea ja ottaen huomioon, että Tytön äiti puhuu hänelle vain omaa äidinkieltään ja ympäristö on nyt pääasiassa saksankielinen, on hänen tämän hetkinen aktiivinen kielitaitonsa lähinnä minulta opittua. Saksaan muutettuamme olenkin kiinnittänyt erityistä huomiota siihen, että puhun Tytölle paljon, välillä ihan opettamalla opetan hänelle suomea. Tosin joskus tieskuinkamonetta kertaa samaa kuvakirjaa selatessa ja samoja sanoja toistellessa tuntui siltä, että onko tässä mitään järkeä, jääkö tästä Tytölle mitään päähän - no, kyllä oli ja jäi! Hieman syvällisemmällä tasolla tuntuu hienolta pystyä välittämään omalle lapselle näin merkittävä asia, oma äidinkieli. Se ei nykymaailmassa ja muuttuvissa tilanteissa ole välttämättä mikään itsestäänselvyys. Tietysti ollaan vasta alussa, mutta alku on lupaava.

Olen kiinnostunut kielestä ja kielistä laajemmin ja niitä opiskellutkin, joten Tytön kehityksen seuraaminen on mielenkiintoista myös tästä näkökulmasta. Ensimmäiset sanat (maman ja kakan jälkeen) olivat kaksitavuisia sanoja, joissa konsonantti on molemmissa tavuissa sama: tyttö, nenä, kukka. Kahden eri konsonantin lausuminen samassa sanassa tuottaa edelleen vaikeuksia, jolloin juna on usein nuna, kettu on tettu, nappi pappi ja niin edelleen. Diftongit ovat hankalia: koira on sana, jota Tytölle on toisteltu vauvasta lähtien ja jonka hän on ymmärtänyt jo pitkään, mutta sitä ennen häneltä tuli kymmenkunta muuta, helpommin lausuttavaa eläinten nimeä. Sanojen taivuttaminenkin alkaa luonnistua: auto, kaks autoa. Tosin "kaks" on vielä toistaiseksi yleisnimitys sille, kun jotakin on enemmän kuin yksi kappale. Vaikka Tyttö puhuu suomea paremmin kuin äitinsä kieltä, ymmärtää hän sitäkin hyvin ja osaa myös sanoa joitakin sanoja. Hän myös ymmärtää, että äiti ja isä puhuvat eri kieliä ja pyrkii aina puhumaan minulle suomea ja päinvastoin. Hänen suomenkielisessä sanavarastossaan on toistaiseksi ehkä noin sata sanaa, joista valtaosa eläinten, kulkuneuvojen ja syötävien nimiä. Joukossa on lisäksi muutamia adjektiiveja (iso, pieni, kylmä, kuuma) ja viime viikkoina mukaan on tullut myös joitakin verbejä (nukkua, syödä, hyppiä, ottaa).

Yksi Tytön osaamista sanoista on kuitenkin ylitse muiden. Kun eräänä iltana tulin myöhään kotiin ja hän juoksi minua eteiseen vastaan ja sanoi ensimmäisen kerran "isä", oli sydän pakahtua onnesta.