Ikäkriisi
Täytän kuukauden päästä kolmekymmentä eikä se tunnu missään. Siis se numero. Olen ihan mielelläni kolmekymppinen. Itse asiassa olen tuntenut itseni kolmekymppiseksi jo jonkin aikaa. Kuitenkin kun reilu pari kuukautta sitten jäin Tytön kanssa kotiin sain yhtäkkiä runsaasti aikaa ja tilaa omille ajatuksilleni. Aloin miettimään paljon elämää ja mitä siltä oikeastaan haluan (ja myös: mitä en halua). Jotkin ajatuskulut aiheuttivat myös ahdistusta. Olen nyt ymmärtänyt, että kyseessä on kuin onkin eräänlainen ikäkriisi, kehitysvaihe, elämän saumakohta.
Tiivistetysti: useimmilla kolmenkympin kriisi liittyy havaintoon, ettei ole elämässä saavuttanut puoliakaan siitä, mitä kolmekymppisellä "pitäisi" jo olla tai mitä on ainakin itse kuvitellut kolmeenkymppiin mennessä saavuttavansa. Tutkinto, vakituinen työpaikka, omistusasunto, avioliitto, ehkä lapsiakin. Tai sitten lähestyvä rajapyykki saa tarkastelemaan nykytilannetta kriittisesti ja vaihdetaan lennosta uraa tai kumppania tai molempia. Oma kriisini ei liity tähän. Minulla on jo kaikki edellä mainittu - itse asiassa paketti oli kasassa jo kun olin 28-vuotias, melko aikaisin muuten! - ja olen muutenkin tyytyväinen, jopa erittäin tyytyväinen nykyiseen elämäntilanteeseeni.
Se, mikä minua ahdistaa, ei ole mennyt vaan tuleva. Koen että olen ottamassa viimeistä askelta kohti lopullista aikuistumista ja samalla heittämässä haikeita jäähyväisiä nuoruudelle. Enkä ole varma haluanko tehdä sitä! Minulle nuoruuteen liittyvät voimakkaat, uudet, jännittävät kokemukset, joista saa elämään iloa ja energiaa. Pelkään, että jatkossa tällaiset uudet ja jännittävät kokemukset jäävät vähiin enkä enää nauti elämästäni yhtä antaumuksella. Pelkoni voi osoittautua turhaksi, mutta juuri nyt se on mitä suurimmassa määrin todellinen.
Onneksi on kuitenkin tapoja hankkia uusia ja jännittäviä kokemuksia myös aikuisena ja perheellisenä. Yksi parhaista on muuttaa ulkomaille. München tuleekin nyt minulle henkilökohtaisesti kuin taivaan lahjana! Saan takuuvarmasti iloa ja energiaa tästä seikkailusta, joka meillä on edessä.
Tiivistetysti: useimmilla kolmenkympin kriisi liittyy havaintoon, ettei ole elämässä saavuttanut puoliakaan siitä, mitä kolmekymppisellä "pitäisi" jo olla tai mitä on ainakin itse kuvitellut kolmeenkymppiin mennessä saavuttavansa. Tutkinto, vakituinen työpaikka, omistusasunto, avioliitto, ehkä lapsiakin. Tai sitten lähestyvä rajapyykki saa tarkastelemaan nykytilannetta kriittisesti ja vaihdetaan lennosta uraa tai kumppania tai molempia. Oma kriisini ei liity tähän. Minulla on jo kaikki edellä mainittu - itse asiassa paketti oli kasassa jo kun olin 28-vuotias, melko aikaisin muuten! - ja olen muutenkin tyytyväinen, jopa erittäin tyytyväinen nykyiseen elämäntilanteeseeni.
Se, mikä minua ahdistaa, ei ole mennyt vaan tuleva. Koen että olen ottamassa viimeistä askelta kohti lopullista aikuistumista ja samalla heittämässä haikeita jäähyväisiä nuoruudelle. Enkä ole varma haluanko tehdä sitä! Minulle nuoruuteen liittyvät voimakkaat, uudet, jännittävät kokemukset, joista saa elämään iloa ja energiaa. Pelkään, että jatkossa tällaiset uudet ja jännittävät kokemukset jäävät vähiin enkä enää nauti elämästäni yhtä antaumuksella. Pelkoni voi osoittautua turhaksi, mutta juuri nyt se on mitä suurimmassa määrin todellinen.
Onneksi on kuitenkin tapoja hankkia uusia ja jännittäviä kokemuksia myös aikuisena ja perheellisenä. Yksi parhaista on muuttaa ulkomaille. München tuleekin nyt minulle henkilökohtaisesti kuin taivaan lahjana! Saan takuuvarmasti iloa ja energiaa tästä seikkailusta, joka meillä on edessä.
Kommentit
Lähetä kommentti