Kotona Münchenissä

Tyttö oppii puhumaan! Ja aika reipasta vauhtia. Parisen kuukautta sitten, puolitoistavuotiaana, uusia sanoja alkoi yhtäkkiä tulla enemmän ja sen jälkeen niitä onkin ripotellut parin sanan päivätahdilla. Nyt Tyttö jo yhdistelee sanoja ja muodostaa yksinkertaisia lauseita niin että välillä itsekin oikein hätkähtää! Puhumaan oppiminen on yksi niistä merkkipaaluista, joka muuttaa lapsen kanssa olemisen luonnetta ja tekee siitä helpompaa ja mielekkäämpää. Lapset toki ymmärtävät puhetta jo melko varhain ja osaavat reagoida siihen, mutta kyllähän kommunikointi saavuttaa aivan uuden tason silloin, kun lapsi pystyy omin sanoin vastaamaan kysymyksiin ja kertomaan havainnoistaan ja tarpeistaan. Hommasta tulee lisäksi huomattavasti hauskempaa, kun voidaan yhdessä ääneen ihmetellä, mitä ne lintu ja myyrä siinä kirjassa oikein puuhailee tai minkälaisia ihmisiä ja koiria kadulla kävelee vastaan. Se, että Tyttö oppii nyt puhumaan ja vielä kaksikieliselle lapselle suhteellisen aikaisessa vaiheess...

Kotona voikin olla ihan kivaa. Tämän olen viimeisen parin kuukauden aikana huomannut. Aina kotona ei kuitenkaan ole ollut kauhean kivaa eikä ole vieläkään joka päivä. (Tämäkin postaus minulla oli mielessä jo jonkin aikaa, mutta sitten tuli pari nihkeämpää päivää, eikä huvittanut tätä kirjoittaa.) Nyt taaksepäin katsoen ensimmäiset viikkoni kotona olivat varsin rankkoja. Vaikka olin omasta mielestäni hyvin valmistautunut, kotona lapsen kanssa oleminen on yksi niistä asioista, joihin ei voi oikein etukäteen valmistautua. Sen, miltä kotona oleminen tuntuu, tietää vasta kun siihen ryhtyy. Ja aluksi se tuntui suoraan sanottuna raskaalta. Pahiten minut yllätti homman kokonaisvaltaisuus. Toisin kuin (useimmissa) töissä, kotona lasta hoitaessa ei voi päättää, että nyt pidän kahvitauon ja jätän siksi aikaa kaiken muun. Tilanne on yleensä päällä koko ajan. Kun jäin kotiin, Tyttö oli juuri sen ikäinen (10 kk), että hän vaati jatkuvaa huomiota ilman että olisi vielä nukkunut pitkiä yhtäjaksoisi...

Joskus pari vuotta sitten heitin nousuhumalassa kavereilleni, että unelmoin siitä, että Vaimo saa jonkin hyväpalkkaisen duunin Keski-Euroopasta ja minä muutan mukaan koti-isäksi. Voisin pehmentää tätä kirjoittamalla, että puhuin vain puolitosissani, mutta taisin kyllä olla aika tosissani. Silloin meillä ei tosin ollut vielä lasta ja minulla oli sitäkin vähemmän käsitystä siitä, mitä lapsen kanssa kotona oleminen oikeasti tarkoittaa. Tuolloisessa haavekuvassani istuskelin terassilla aurinkoisella ja lämpimällä säällä siemaillen vuoron perään cappuccinoa ja punaviiniä, lueskellen sanomalehtiä ja nautiskellen rennosti keskieurooppalaisesta kaupunkitunnelmasta. Lapsi kai nukkui kiltisti rattaissaan tai jotenkin muuten oli häiritsemättä tätä dolce far nienteä. No, nyt tässä on käymässä siinä mielessä klassisesti, että kun unelmansa saavuttaa, ei se tunnukaan enää niin hienolta. Luvalla sanottuna yllä esitetty haavekuva oli toki täysin epärealistinen - mutta niinhän unelmat aina ovat! ...

Täytän kuukauden päästä kolmekymmentä eikä se tunnu missään. Siis se numero. Olen ihan mielelläni kolmekymppinen. Itse asiassa olen tuntenut itseni kolmekymppiseksi jo jonkin aikaa. Kuitenkin kun reilu pari kuukautta sitten jäin Tytön kanssa kotiin sain yhtäkkiä runsaasti aikaa ja tilaa omille ajatuksilleni. Aloin miettimään paljon elämää ja mitä siltä oikeastaan haluan (ja myös: mitä en halua). Jotkin ajatuskulut aiheuttivat myös ahdistusta. Olen nyt ymmärtänyt, että kyseessä on kuin onkin eräänlainen ikäkriisi, kehitysvaihe, elämän saumakohta. Tiivistetysti: useimmilla kolmenkympin kriisi liittyy havaintoon, ettei ole elämässä saavuttanut puoliakaan siitä, mitä kolmekymppisellä "pitäisi" jo olla tai mitä on ainakin itse kuvitellut kolmeenkymppiin mennessä saavuttavansa. Tutkinto, vakituinen työpaikka, omistusasunto, avioliitto, ehkä lapsiakin. Tai sitten lähestyvä rajapyykki saa tarkastelemaan nykytilannetta kriittisesti ja vaihdetaan lennosta uraa tai kumppania tai mole...